Tarja-täti veti ässän hihasta keskustelussa koskien EU:n nopean toiminnan joukkoja ja sitä, tarvitaanko joukkojen lähettämiseen YK:n mandaatti. Rouva H:n mielestä siis tarvitsee. Ja H:n sana on tällaisissa asioissa laki: onhan H puolustusvoimien ylipäällikkö.
Tällä kertaa en siis ota kantaa tuohon YK:n luvan pyytämiseen. Tai no, otan. 2 kuukauden odottelua ja vaikkapa Kiinan omahyväisiä veto-oikeuden käyttöjä ei tarvita. Eikä siis YK:n mandaattia. Piste.
Mutta sitten itse asiaan: puolustusvoimien ylipäällikkyyteen.
Nykyisenlainen tasavallan presidentin vaikutusvalta puolustuspolitiikassa on peruja marsalkka Mannerheimin ajoilta. Tätä ennen sotaväkeä määräsi poliittisesti lähinnä puolustusministeri. Sota-aikoina hallituskoneiston sivuuttaminen sotilasasioissa oli varmasti usein paikallaan, mutta jostain syystä tämä sota-ajan jäänne on edelleen aina perustuslaissamme asti. Toki presidentti siirtäisi sotatilan syttyessä ylipäällikkyytensä ammatilaisten käsiin, mutta rauhan aikana hän voi näemmä käyttää sitä edelleen häikäilemättä hyväkseen.
Perinteitä tarvitaan aina, sanotaan. Ja mikäs siinä, jos presidentti kerran vuodessa jakelee puolustusvoimien prenikoita. Muutoin ylipäällikkyys alkaa olla kuitenkin suomalaisen puolustuspolitiikan umpisuoli, muinaisjäänne. Ainakin, jos tuon statuksen kantajan aiempi meriittilista rajoituu lähinnä Seksuaalisen tasavertaisuuden ylipäällikkyyteen.
12. Helmikuuta 2005 @ 19:27 | Politiikka, Yhteiskunta | Kommentoi!